Valokuva, dokumentaarinen ilmaisu ja tekoäly

Kirjoittanut: Markus Sjöberg

Onko tekoälyllä parannettu valokuva yhä valokuva?

Tekoäly on muuttanut digitaalista valokuvausta. Erityisesti tekoälyn liittäminen osaksi valokuvausprosessia on herättänyt keskustelua siitä, mitä valokuva oikeastaan on ja missä kulkee raja todellisuuden tallentamisen ja digitaalisen luomisen välillä.

Onko tekoälyllä parannettu valokuva yhä valokuva? Kysymys nousi laajan keskustelun kohteeksi maaliskuussa 2023, kun Reddit-käyttäjä ibreakphotos havaitsi, että Samsungin tekoäly lisää kännykän kuviin yksityiskohtia, joita kamera ei todellisuudessa tallentanut. Käyttäjä testasi Galaxy S23 Ultra -puhelinta ottamalla kuvan tietokoneen näytöltä, jossa näkyi tarkoituksellisesti sumea kuu. Yllättäen lopullinen kuva oli silti terävä. Tämä osoitti, että tekoäly hyödynsi ennalta opittuja malleja kuun ulkonäöstä luodakseen yksityiskohtia, joita puhelimen kameran sensori ei tosiasiallisesti tallentanut.

Samsung vastasi havaintoon toteamalla, että sen tekoälypohjainen Scene Optimizer -teknologia tunnistaa kuun kohteeksi ja hyödyntää monikehysprosessointia sekä syväoppimista kuvanlaadun parantamiseksi. Yhtiön mukaan tekoäly ei kuitenkaan ”liitä” valmiita kuvia otettuun kuvaan, vaan ”optimoi kuvanlaadun” algoritmisesti. Tapaus havainnollistaa erinomaisesti, miten monimutkaista on määritellä raja kameran tallentaman ”todellisuuden” ja tekoälyn tuottaman sisällön välillä.

Nykyaikaiset älypuhelimet hyödyntävät laajasti tekoälyä valokuvauksessa. Puhelimet ottavat lyhyitä sarjoja kuvia nopeassa tahdissa ja yhdistävät ne yhdeksi lopulliseksi kuvaksi vähentääkseen kohinaa, laajentaakseen dynaamista aluetta ja tuottaakseen terävämmän lopputuloksen. Tekninen prosessointi sisältää useita vaiheita, jotka tarkkaanottaen tuottavat kamerasensorin tallentaman datan valokuvaksi. Prosessissa on mukana erilaisia vaiheita, joiden aikana pyritään parantamaan lopullista signaalia esimerkiksi vähentämällä kohinaa ja terävöittämällä kuvia.

Tämä kaikki on saman digitaaliseen kuvankäsittelyyn jatkumoa, joka on ollut osa digikameroiden toimintaa jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Tekoälyn käyttö kuitenkin laajentaa tätä prosessointia tuomalla mukaan oppivia algoritmeja, jotka osaavat ”arvata” tai synnyttää yksityiskohtia entistä tarkemmin.

Valokuvan ontologia: tallennettua valoa vai manipuloitua dataa?

Valokuvan olemusta on pohdittu jo 1800-luvun alusta lähtien, kun valokuvaus syntyi kemiallisen prosessin tuloksena. Perinteisesti valokuva on ymmärretty indeksikaalisena, eli esittävänä. Filmin tai sensorin katsotaan reagoineen suoraan tiettynä hetkenä siihen valoon, joka heijastui kuvatusta kohteesta. Filmikamerassa tämä valo altistaa valotusherkän kemiallisen pinnan, joka kehitetään näkyväksi kuvaksi. Digitaalisissa kameroissa valo puolestaan muutetaan sähköiseksi signaaliksi, joka tallentuu sensoreilta binääridataksi. Janne Seppäsen (2017) mukaan valokuvan materiaalinen suhde ei ole kuitenkaan digitalisaation myötä hävinnyt, sillä kyse on edelleen tallennetuista fotoneista.

Tekoälyn myötä kysymys on kuitenkin jälleen ajankohtainen: onko kuva enää puhtaasti tallennettua valoa, jos merkittävä osa kuvasta syntyy tekoälyalgoritmin päätösten seurauksena? Teknisesti voidaan ajatella, että alkuperäinen valo on yhä tallennettu sensorille, mutta lopputuotos voi sisältää uusia elementtejä, joita todellisuudessa ei ollut. Tällöin on vaikea vetää tarkkaa rajaa ”aidon valokuvan” ja digitaalisesti tuotetun tai digitaalisesti manipuloidun kuvan välille.

Viime kädessä se, mitä pidetään ”valokuvana”, on suurelta osin sopimuksenvarainen tai kulttuurisesti määrittyvä kysymys.

Teknisestä toteutuksesta riippumatta valokuvan dokumentaarisen ”totuuspohjan” haasteet eivät rajoitu tekoälyyn tai laskennallisiin menetelmiin. Valokuva on aina ollut tulkinta todellisuudesta: jo pelkkä kamerakulman, objektiivin ja valotusajan valinta muokkaa lopputulosta (Sontag 1977). Kehystäminen ja rajaus vaikuttavat merkittävästi siihen, mitä lopulliseen otokseen sisällytetään ja mitä jätetään pois. Näin ollen valokuva ei ole koskaan ollut puhdas mekaaninen ”peili”, joka heijastaa koko totuutta, vaan ennemminkin kerronnallinen fragmentti, jonka tekijä on valinnut tietyistä lähtökohdista.

Valokuvan totuuspohja onkin paitsi tekninen myös kerronnallinen kysymys. Valokuvaaja – tai algoritmi – päättää, mikä on olennaista, korostettavaa ja rajattavaa, jolloin katsojalle välittyy aina tietty versio todellisuudesta riippumatta siitä, pyritäänkö luomaan ”objektiivista” vai taiteellista vaikutelmaa. Tämän vuoksi valokuva on sosiaalinen sopimus, jonka uskottavuuteen vaikuttavat sekä konteksti että yleisön odotukset. Vaikka valokuva nähtiin aiemmin ”totuuden peilinä”, myös filmiajan kuvissa oli mahdollista manipulaatiota pimiössä tai kuvankäsittelyn avulla – tosin tekniset rajoitteet olivat erilaiset.

Rajanveto siitä, milloin olemme siirtyneet ”liian kauas” alkuperäisestä, on lopulta sekä kulttuurinen että sopimuksenvarainen kysymys. Samalla on tärkeää ymmärtää, että valokuvat eivät ole koskaan olleet täysin neutraaleja tai objektiivisia dokumentteja, vaan tapa rajata ja tulkita todellisuutta. Tämän tiedostaminen auttaa ymmärtämään, kuinka laaja-alaisesti sekä tekoäly että perinteiset teknologiat vaikuttavat lopulliseen kuvaan ja sen kerronnallisiin merkityksiin.