Tapaus Kesäkirjallisuuskone – voiko automaatio viedä luovuuden?
Tekoälykeskustelua hallitsee tällä hetkellä optimistinen näkemys, jossa kone nähdään ihmisen luovana kumppanina. Tutkimuksessa puhutaan laajasti yhteisluomisesta (co-creation), mallista, jossa tekoäly toimii uusia ideoita tarjoavana sparraajana ja ihmistekijä säilyttää roolinsa luovana johtajana, joka ohjaa prosessia (Kadenhe et al., 2025). Tässä luvussa esittelen henkilökohtaisen projektini, Kesäkirjallisuuskoneen, joka syntyi haastamaan yhteisluomisen ajatusta. Halusin tutkia, mitä tapahtuu, jos tekoäly ei avusta, vaan sen avulla automatisoidaan luova prosessi kokonaisuudessaan – ja mitä se paljastaa ihmisen ja koneen luovuuden perustavanlaatuisesta erosta.
Ajatukseni generoidusta kirjallisuudesta ei ole mitenkään täysin uniikki. Jo vuonna 1953 Roald Dalh esitteli samankaltaista ajatusta novellissaan ”Suuri automaattinen kielikone”, joka muistuttaa hämmästyttävästi nykyisiä kielimalleja (Lipping & Ahonen 2025) Yhdysvalloissa Authors Guildin kysely vuodelta 2023 osoittaa, että 67 % kirjailijoista kokee tekoälyn uhkaavan heidän ansiotaan ja 70 prosenttia ajattelee, että julkaisijat alkavat korvaamaan ihmiskirjailijoita tekoälykirjoittajilla. Esimerkiksi Amazonista löytyykin jo suuret määrät tavalla tai toisella generoituja kirjoja, mutta Suomessa suosituissa lukuaikapalveluissa niitä on vielä hyvin vähän. Tunnetuin lienee Storytelin AI-kirjailija Rosy Lett, tekoälykirjailija, jonka nimellä Storytel on julkaissut muutamia kokonaan tekoälyllä generoituja novelleja. Silti kirjallisuuden puolella on vähemmän dokumentoituja esimerkkejä kokonaisen kirjan luomisesta. Sitä on pidetty pitkään haastavana, sillä kokonainen romaani on ylittänyt kielimallien konteksti-ikkunan koon, eli kokonaisuus ei ole pysynyt johdonmukaisena ja siten laadukkaana.
Tekstien muokkaamiseen tekoälyä on toki hyödynnetty paljon. Moni on käyttänyt tekoälyä ideoiden luomiseen ja useat ovat kokeilleet käyttää kielimallia myös tekstien hiomiseen. Onhan jo tekstinkäsittelyohjelmien oikoluku samankaltainen ratkaisu. Laajojen kielimallien myötä tämä on tapahtunut entistä tehokkaammin.
Mutta jos tekoäly pystyy parantamaan ihmisen tekstiä, miksei se voisi parantaa myös omaa tekstiään? Tältä pohjalta lähdin koodaamaan ohjelmistoa, joka tuottaisi kielimallien avulla valmiin kirjan. Pilkoin kirjailijan työn erillisiksi tehtäviksi, jotka annoin eri tekoälymalleille: yksi toimi kirjoittajana (Claude Sonnet 4), toinen kriitikkona (Grok 4) ja kolmas kustannustoimittajana (Gemini Pro 2.5), ja koko prosessia ohjasi orkestroiva ”Author-model”. Lopputulos oli usean tekoälyagentin vuoropuhelun summa.
Syötin koneelle ystäväni antaman scifi-idean ja lisäsin vain yhden lauseen: ”Mutta kuitenkin onnellinen loppu.” Noin työpäivän jälkeen minulla oli käsissäni valmis romaani, Tyhjä sivu .
Lopputulos oli yllättävän laadukas. Romaani oli yhtenäinen, ja sen metataso – tarina omasta syntyprosessistaan – toi mukanaan omia kerronnallisia tasojaan.
Itselleni prosessi tuotti myös pohdittavaa. Vaikka teos oli teknisesti toimiva, se ei ollut lainkaan minun tekstiäni. Olin koneen kehittäjä, en kirjoittaja. Olen kirjoittanut proosaa harrastuksenani ja julkaissut pari omakustannekirjaa. En sano, että ne olisivat sinällään parempia kuin tekoälyn tekemä kirjallisuus, mutta ne ovat omaa ajatteluani. Olen tiivistänyt niihin elämänkokemustani, pohdintojani ja toisaalta paljon sellaista vinksahtaneen satiirin linssin läpi tarkasteltua, jota tekoäly tuskin edes voisi tavoittaa. Vaikka kirjan kirjoittaminen on automatisoitavissa, ei se ole ainakaan itselleni asia, jota pitäisin erityisen hyvänä asiana. Jos kirjoja generoidaan entistä enemmän, minun teosteni löytäminen niiden joukosta on entistä vaikeampaa. Ja on sanottava, ettei se omakustannekirjailijalle ole liian helppoa tälläkään hetkellä.
Lopulta syy, miksi en ole alkanut suoltaa markkinoille kymmeniä tekoälyromaaneja, on yksinkertainen: kirjoittaminen on mukavaa. Kirjoittaminen ja kirjoittamalla välitetty ajattelu luo merkityksellisyyden kokemuksia. Tapaus Tyhjä sivu todistaa, että ainakin yhdessä tapauksessa tekoäly vähensi ihmisen kirjoittamaa kirjallisuutta – se tarjosi minulle tekosyyn lykätä seuraavan romaanini aloittamista.
Kesäkirjallisuuskone osoittaa, että täysautomaatio on todellinen uhka luovalle työlle, ei vain kaukainen skenaario. Se voi täyttää markkinat geneerisellä sisällöllä ja tehdä luovista ammateista entistäkin kannattamattomampia. Samalla se kuitenkin kirkastaa ajatusta siitä, miksi ihmisen luoma taide on korvaamatonta. Emme lue kirjoja tai katso elokuvia vain saadaksemme hyvin jäsenneltyä sisältöä. Etsimme yhteyttä toiseen ihmiseen – hänen ajatuksiinsa, tunteisiinsa ja ainutlaatuiseen tapaansa kokea maailma.
Generoidun sisällön määrän kasvaessa muodostuu entistä tärkeämmäksi, että löydämme joukosta ne helmet, jotka sisältävät uusia ja mielenkiintoisia ajatuksia. Ne, jotka haastavat geneerisen viihteen omintakeisella lähestymistavalla. Saatamme tarvita myös siihen tekoälyn apua.
Kuratoinnin kasvava tarve
Kuratoinnin tarve ei ole syntynyt generatiivisen tekoälyn myötä. Se on ollut aina osa kulttuurikenttää. Taidenäyttelyt lienevät tutuin ulottuvuus, jossa kuratointi on läsnä, mutta se koskettaa myös muuta kulttuurikenttää. Kustantamot ja tuotantoyhtiöt ovat toimineet laadun portinvartijoina.
Sosiaalisen median myötä kuratointi on tapahtunut entistä enemmän algoritmien voimalla. Algoritmit valitsevat sen, mitä meille näytetään. Kaikki tapahtuu yleensä automaattisesti ilman, että käyttäjä voi vaikuttaa ainakaan täysin siihen, mitä hän näkee.
Entistä useammin algoritmien suorittama kuratointi käyttää avukseen tekoälyä, kuten kielimalleja. Sosiaalisen median palvelut ovat entistä paremmin selvillä siitä, mitä kukin sisältö käsittää ja osaa suositella sinulle juuri sitä, jonka parissa vietät eniten aikaa. Jokaiselle sosiaalista mediaa käyttäneelle lienee tuttua, mihin tämä kehityskulku on vienyt. Sosiaalisen median palveluiden syötteet ovat harvoin täynnä laadukasta sisältöä ja innostavia ajatuksia. Sen sijaan nopea, valmiiksi pureskeltu viihde on keskiössä.
Osa palveluista, kuten Metan Facebook ja Instagram ovat siirtyneet tarjoamaan syötteissään entistä enemmän sisältöä, joka ei ole suoraan peräisin käyttäjän verkostoista, vaan on joko sosiaalisessa mediassa trendaavaa sisältöä. Näissä tapauksissa törmää entistä useammin siihen, että sisältö on tekoälyllä generoitua, tai ainakaan sen alkuperästä ei voi olla varma. Meta jopa kehittää itse keinoja, joiden avulla se voi lisätä generoidun sisällön määrää palveluissaan.
Vaikka kehitys on mennyt päivä päivältä kauemmas älykkäästä ja puhuttelevasta ihmisen tuottamasta sisällöstä, on algoritmien avulla mahdollista tehdä myös sellaista kuratointia, joka nostaisi ihmisen tekemän, laadukkaan sisällön keskiöön. Vaikka tällaisia ratkaisuja on vielä vähän, eikä niitä löydy vielä valtavirran palveluista, on mahdollista, että kasvavan tekoälygeneroidun vastapainoksi suosittelualgoritmeja aletaan hyödyntämään laadukkaan ihmislähtöisen sisällön korostamiseen massasta. Ainakin se on teknisesti mahdollista.