LuovAIn!-hankkeen verkkokurssin kuvitus on herättänyt osassa luovan alan tekijöitä kysymyksiä ja ihmetystä: miksi tekoälyä ja luovaa alaa käsittelevän hankkeen kuvitus on tehty pääosin generatiivisilla tekoälytyökaluilla? Eikö se ole ristiriitaista? Avaan tässä kirjoituksessa kuvitusvalintojen taustoja ja niiden takana olevaa ajattelua.
Verkkokurssin kuvitus on tehty pääosin generatiivisilla tekoälytyökaluilla. Tätä ei ole pyritty peittämään: esimerkiksi vesileimat on jätetty tarkoituksellisesti näkyville. Olen myös tietoisesti pitänyt kuvankäsittelyn vähäisenä, jotta kurssin suorittajan on helpompi arvioida kuvia tekoälykuvina.
Kyseessä on avoin korkeakoulutason verkkokurssi generatiivisesta tekoälystä luovalla alalla. Kurssin kuvittaminen tekoälyllä on tässä kontekstissa johdonmukainen valinta, ei säästökeino. Jokainen tekoälyn avulla tuotettu kuva on myös esimerkki tekoälyllä tuotetusta visuaalisesta sisällöstä, sen mahdollisuuksista ja rajoitteista. Kuvitus, joka ei liittyisi kurssin aiheeseen, olisi samanlaista sisällötöntä koristelua, josta tekoälyä hyödyntäviä usein syytetään.
Äkkivilkaisulla kuvista saattaa tunnistaa tekoälylle tyypillisiä maneereja, ja niiden perusteella kuvitus voi vaikuttaa geneeriseltä. Kuvituksen taustalla on kuitenkin samanlaista visuaalista suunnittelua kuin ”perinteisin” menetelmin kameran ja Photoshopin kanssa työskennellessä.
Esimerkiksi verkkokurssin etusivuilla tekoäly on inhimillistetty eräänlaisiksi roboteiksi, mutta en käyttänyt humanoidirobotin tuttua mallia. Sen sijaan lähdin rakentamaan visuaalista ilmettä vanhojen kuvaputkinäytöllisten tietokoneiden kautta. Tietokoneiden näytöissä olevien kasvojen tunnusomainen piirre on ulkona oleva kieli: sanaleikki kielimallista. Yksityiskohta ei ole ehkä kaunein mahdollinen, mutta se korostaa ajatusta kielimallista, joka ”ahmii” ympäristöään koulutusaineistokseen.
Tekoälyn virheet ovat osa visuaalisia valintoja. Esimerkiksi tekstien virheet ovat kuvamalleille tyypillisiä, ja niiden näkyville jättäminen on tietoinen valinta. Se helpottaa tekoälyn tunnistamista ja nostaa samalla esille yhteiskunnallisen kysymyksen siitä, muuttuuko ympäröivä visuaalinen kulttuuri epämääräiseksi hallusinaatioksi.
Olen pohjakoulutukseltani taiteen maisteri ja väitellyt tohtoriksi visuaalisen kulttuurin alalta. Minulla pitäisi siis olla ainakin koulutukseni perusteella kohtuullinen ymmärrys visuaalisesta sisällöstä. Toki kuvan katsoja ei välttämättä tarkastele kuvitusta analyyttisesti eikä löydä niitä metatasoja, joita tekijä on ajatellut. Äkkivilkaisulla on helppo ajatella, että kyseessä on ”geneeristä AI-huttua”.
Toisaalta hieman ironisesti samasta laiskasta katseesta johtuu ammattikuvittajien ja graafikkojen haastava asema markkinoilla. Jos heidän tekemiään kuvia ei pysähdytä katsomaan eikä niitä pyritä ymmärtämään, voivat kuvat näyttäytyä sisällöttömänä koristeena. Silloin ne on helppoa korvata kenen tahansa generoimalla täytesisällöllä.
Ihmisen ja koneen eroa on houkuttelevaa etsiä lopputuloksesta, mutta se on väärä paikka. Kielimalli tai diffuusion avulla kuvia luova generaattori voi tuottaa sisältöä, joka näyttää intentionaaliselta: se voi vaikuttaa ottavan kantaa, problematisoivan tai kysyvän. Ero on siinä, mistä tulos syntyy. Ihmisellä on kokemus, positio ja vastuu valinnoistaan. Kone tuottaa tilastollisesti todennäköistä sisältöä ilman kokemusta ja ilman vastuuta. Lopputulos voi näyttää samalta, mutta sen taustalla ei ole ajattelua. Olisi tärkeää miettiä, miten saisimme sekä tilaajat että kuluttajat ymmärtämään tämän eron ja näkemään visuaalisuuden osana sisältöä eikä pelkkänä koristeena.
Tekoälykehitys ja sopeutuminen
Toinen yleinen kysymys on, edistääkö LuovAIn!-hanke luovalle alalle vahingollista tekoälykehitystä. Verkkokurssilla on pyritty käsittelemään tekoälyn eri puolia mahdollisimman monipuolisesti ja eri näkökulmista.
Suhtaudun itse tekoälyyn pragmaattisesti. En usko, että teknistä kehitystä voi pysäyttää, mutta en myöskään ajattele, että tekoäly välttämättä veisi ihmiskuntaa parempaan suuntaan. On vaikea keksiä taloudellisten syiden lisäksi hyviä perusteita sille, miksi automatisoida juuri mukavimpia asioita, kuten piirtämistä.
Tekoälyn kehityssuuntiin voi pyrkiä vaikuttamaan lainsäädännöllä ja kulttuurisesti, mutta se on hidasta. Yksittäisen luovan alan tekijän näkökulmasta on tärkeää ymmärtää, missä tilanteessa toimii. Se ei tarkoita kaiken hyväksymistä. Jokainen voi yksilötasolla päättää, ettei käytä generatiivisia tekoälytyökaluja luovaan työhön, eikä se ole millään lailla huono päätös. Tärkeää on kuitenkin tiedostaa, mitä tekoäly osaa ja mitä se ei osaa, jotta voi tehdä tietoisia valintoja oman työnsä suhteen.
Tekoäly ei ole luovalla alalla pelkkä ongelma. Mielenkiintoista on, että tekoäly saattaa kääntää päälaelleen pitkään vallinneen kehityssuunnan, jossa menestyminen on edellyttänyt yhä kapeampaa erikoistumista. Tekoäly korvaa helpoimmin juuri standardoituja tehtäviä, joihin erikoistuminen on perinteisesti tähdännyt. Sen sijaan muutos suosii generalisteja, joilla on monipuolinen ymmärrys luovan työn eri vaiheista ja jotka pystyvät yhdistelemään osaamistaan uusilla tavoilla.
Toisaalta riittävän syvä erikoistuminen voi myös suojella. Oma tunnistettava tyyli, omat hahmot, persoonallinen ilmaisu ovat asioita, joita kone ei tuota itsestään vaan jotka syntyvät tekijän kokemuksesta ja näkemyksestä. Geneerisen keskitason työn korvaaminen on helppoa, mutta persoonallisen otteen korvaaminen ei.
Luovalla alalla resursseja ei ole koskaan liikaa. Ei ole budjettia eikä riittävästi tekijöitä. Nyt resurssit voivat riittää pidemmälle. Kuvittaja voi rakentaa itsenäisesti omiin hahmoihinsa perustuvan pelin. UX-suunnittelija voi rakentaa yksin kokonaisen toimivan verkkopalvelun. Moni aikaisemmin mahdoton asia muuttuu mahdolliseksi.
Luovassa työssä ei välttämättä kannata automatisoida omia vahvuuksiaan, vaan niitä vaiheita, joissa oma osaaminen ei ole parhaimmillaan. Tässä on tilaa luovuudelle ja oman osaamisen laajentamiselle.
LuovAIn!-verkkokurssilla on pyritty käsittelemään monipuolisesti tekoälyyn liittyviä teemoja. Kuvitus ja muut esimerkit eivät ole koristelua vaan aktiivista argumentaatiota, jonka tehtävä on herättää ajattelemaan. Ajattelu on se asia, jota kone ei tiettävästi osaa tehdä. Siksi meidän on syytä kehittää ajattelun taitoa.